Minikudonnainen

Minikudonnaiseni merkityksellisyys muodostui erittäin mielenkiintoiseksi kokemastani suunnitteluprosessista, jonka pohjalla käytin samaa Siskoni -laulun tekstiä kuin matossani. Suunnitteluni eteni yhtä matkaa työni kanssa sarjalla oivalluksia, jotka ilmestyivät niin vahvoina ja selkeinä, että ne oli pakko toteuttaa.

1. oivallus, piikit

Pitkin talvea olin miettinyt, mitä haluaisin tehdä minikudonnaisena. Halusin tehdä jonkin käytettävän tekstiilin, joten huivi oli ajatuksissani alusta asti. Tietoisesti päätin tehdä huivin kuitenkin vasta, kun kokeilimme pöytäpuilla kutomista, sillä koin sen mukavaksi ja halusin syventää osaamistani niiden avulla.

Kun teimme pöytäpuilla kokeilua erilaisista sidoksista ja ihastuin erityisesti kärkitoimikkaaseen. Vasta jonkin ajan kuluttua tajusin, että sehän sopisi mainiosti runoni lauseeseen ”hiljaa piikkejänsä kasvattaa”. Mielestäni kärkitoimikkaan kärjet voisivat kuvata piikkejä. Kasvamisen perusteella päätin, että haluan tehdä kärkitoimikkaan poljennalla enkä kärjellisellä niisinnällä.

2. oivallus, kasvaminen

Värimaailman huiviini valitsin lempivärieni perusteella, joita tuki runoni kohta, jossa vertauskuvana käytetään ruusuja. Kuteeksi valitsin violetin, jota minulla oli jo jonkin verran. Loimeen sain vihdoinkin hyödynnettyä raidallista villalankaa, joka oli odottanut jo kauan täydellistä inspiraatiota. Päätin laittaa sen loimeen, mutta en halunnut työhöni liian jyrkkiä raitoja, joten hankin raidallisen langan kaveriksi moniväristä lankaa, jossa sattui olemaan samoja sävyjä. Eli käytin uusiin lankoihin noin 5 €, mutta vanhojen lankojen maksut mukaan laskettuna huivin hinnaksi tuli vajaat 15 €.

Loimi




Tiheyskokeilu. Paras tiheys olisi ollut 7 lankaa/2cm mutta valitettavasti sellaista ei ollut saatavilla. Lopulta valitsin tiheydeksi 4 lankaa/cm.

Olin jo laskenut menekit, hankkinut langat ja tehnyt kokeiluja sopivasta tiheydestä, kun aloin pohtia enemmän lausetta ”hiljaa piikkejänsä kasvattaa”. Yhtäkkiä oivalsin, että miksi ihmeessä en ollut tajunnut jo nyt suunnitella huivia niin, että kasvattaisin sidosta huivin edetessä.

3. oivallus, yhdistyminen

Aloitin työni kutomisen siinä luulossa, että työstä tulee epäsymmetrinen eli toisessa päässä on pientä ja toisessa suurta kärkitoimikasta. Pari kerrosta kudottuani koin taas pysäyttävän neronleimauksen, joka vei minut taas uudelleen suunnittelemaan työtäni. Oivalluksen lähtökohtana oli tällä kertaa runon kohta ”tule mua vastaan”. Suunnittelin työni kokonaan uudelleen niin, että tavallaan huivin päät edustavat kumpaakin siskoa eli pienet piikit lähtevät huivin molemmista päistä ja yhdistyvät keskellä.

4. oivallus, juuret

Neljäs oivallus syntyi yhteistyössä kurssikaverini kanssa. Nyt kyseessä oli huivin viimeistely. Eli keksimme, että piikit lähtevät kiertymään luontevasti jo hapsuista ja tätä ideaa tuki eniten kierretyt hapsut.

5. oivallus, takaisin alkuun

Viimeinen oivalluksen koin, kun katselin valmista huivia. Mielestäni huivi näytti kivalle, mutta siitä tuntui vielä puuttuvan jotain. Pohdin aikani, mitä se kaipaisi ja tajusin sitten runon kohdan "yksinäiset ruusut". Päätin siis viimeistelyksi virkata mukaan yhden yksinäisen ruusun.

Oi, huivini mun

Huivin tekoprosessissa oli nähtävissä seitsemän vaihetta.
1. Suunnittelu kulki mukana läpi koko prosessin

Alkusuunnitelma

2. Alkutoimenpiteet eli menekkien laskeminen ja materiaalien hankkiminen
3. Loimen luominen, minkä tein luomapuiden avulla
4. Kankaanrakentaminen eli loimen laittaminen pöytäpuihin

5. Kutominen

6. Huivin irrottaminen puista

7. Viimeistely

Suurin ongelma kutoessani olisi voinut tulla siitä, että kudelankaa meni työhöni reilusti yli laskemani kuteen menekin. Olin unohtanut lisätä laskuuni kutistumisvaran. Laskin myöhemmin oikean menekin, mutta lankaa kului kyllä sitäkin enemmän. Luulen, että kudoin koko huivin vähän tiiviimmäksi kuin oli tarkoitus, jolloin lankaa kului reilusti enemmän. Onneksi minulla sattui olemaan ylimääräinen kerä kudelankaa, joten pystyin kutomaan huivista haluamani mittaisen ja virkkaamaan siitä vielä ruusukkeen.

Huivia tehdessä opin kutomisen lisäksi paljon käsityöprosessista ja erityisesti suunnittelusta. Ymmärsin, että suunnitteluprosessille on hyvä antaa aikaa. Tuotteesta voi syntyä paljon parempi, jos uskaltaa päästää irti alkuperäisestä ideasta. Mielekäs prosessi syntyy siitä, kun on avoin eri mahdollisuuksille työn jokaisessa vaiheessa.

Huivissani harmittaa, kun muutama kerros on tiheämpiä kuin toiset, mikä näkyy tummempana raitana. Epätasaisuus saattaa johtua siitä, että jouduin jättämään kutomisen kesken välillä useammaksikin päiväksi. Tai sitten loimeni on ollut välillä löysemmällä enkä ole tajunnut iskeneeni kudetta tiiviimmin. Täytyy myöntää, että kutominen on hyvin tarkkaa puuhaa, sillä siinä pitää kiinnittää huomiota niin moneen asiaan yhtä aikaa. Maton kutomiseen verrattuna huivin kutominen ei ollut niin rutiininomaista, sillä siinä piti keskittyä enemmän vaihtelevaan poljentaan.

Olen ylpeä huvini suhteellisen tasaisista reunoista, sillä aikaisemmissa kokeiluissani reunat olivat aika epätasaiset. Huvia kutoessani halusin erityisesti oppia tekemään suorat reunat ja mielestäni onnistuin haasteessani yllättävän hyvin. Pienistä kehittämiskohteista huolimatta huivini on mielestäni onnistunut. Mutta oikeastaan sillä ei edes ole väliä, sillä koin itse prosessin niin mielekkääksi, ettei edes epäonnistunut tuotos pilaisi sitä.

Ruonomatto

Oli synkkä ja pimeä talviyö. Minä yritin saada unta, vaikka päässäni soi kappale, joka ei millään halunnut vaieta. Yhtäkkiä jokin välähti. Keksin, että tästähän laulusta saisi kehiteltyä persoonallisen räsymaton. Teksti kertoo sisaruksista, piikeistä ja kohtaamisesta, joten päähäni jäi lähtemätön ajatus raidoista ja kelimpujotuksista. Siitä hetkestä lähtien minulle jäi pelko, että tämä kappale soisi päässäni koko pitkän kevään. Onneksi selvisin kuitenkin tästä koettelemuksesta ilman suurempia tuskia.

Valitsemani inspiraatioruno oli siis Saara Törmän teksti Siskoni, jota Laura Närhi ja Erin tulkitsevat.

Siskoni

Kumpi meistä äidin pieni lempilapsi on?
Kenen hieukset ovat pellavaa ja kultaa?
Kumpi isän ruususista tärkeämpi on?
Kenen olkapäällä taivaan lintu laulaa?

Sinä olet minun siskoni
en tahso että kilpailumme jatkuu
sydämeni murtuu.
Sinä olet minun siskoni
en tahdo että erkanemme koskaan
tule mua vastaan.
Oi, siskoni mun.

Miksi meidän ympärillä pelko asustaa?
Ehkä vastausta ei löydy enää koskaan.
Tiedän että kaikkea ei saata unohtaa,
mutta toivon että anteeksi voi antaa.

Sinä olet minun siskoni
en tahdo että kilpailumme jatkuu
sydämeni murtuu.
Sinä olet minun siskoni
en tahdo että erkanemme koskaan
tule mua vastaan.
Oi, siskoni mun.

Kumpi vanhemmille rakkain on?
Kumpi onneton ja kumpi lohduton?
Hiljaa piikkejänsä kasvattaa
yksinäiset ruusut hiuksillaan
pellavaa ja kultaa.

Sinä olet minun siskoni
en tahdo että kilpailumme jatkuu
sydämeni murtuu.
Sinä olet minun siskoni
en tahdo että erkanemme koskaan
tule mua vastaan.
Tule mua vastaan.
Sydämeni murtuu.

- Saara Törmä

Perinteisesti räsymatot on kudottu raidallisiksi (Lundell & Windesjö, 2005). Tunnilla opin vanhan muistisäännön, miten raidat on kudottu eli "Kyynärä pohjaa, kortteli raitaa". Ennen yöllistä päähänpistoani aioin tehdä perinteisen räsymaton. Perinteiset räsymatot ovat tärkeä osa mieltämääni suomalaista käsityökulttuuria ja haluan osaltani olla jatkamassa sitä. Toisaalta yhtä tärkeää on perinteiden soveltaminen nykyaikaan, mitä tässä matossa pyrin tekemään.

Kuteeksi sain kotoa ja äidin työn kautta vanhoja lakanoita ja verhoja, jotka kaikki olivat puuvillaa. Kudemateriaalia on niin paljon, että niistä riittäisi ainakin kolmeen isoon mattoon. Väreissäkin oli aika paljon valinnanvaraa, joten kuteiden hankkimisesta ei ainakaan syntynyt ongelmia. Varasin kudemateriaalia reilusti, joten sitä jäi aika paljon yli seuraavaa mattoa varten. Revin kaikki kuteet lukuunottamatta punavalkoruudullista verhoa, sillä sitä oli hankala repiä. Revityllä kuteella sain pinnasta pehmoisempaa.

Kelimpujotuksissa käytin valkoista ja punavalkoruudullista kudetta. Raitoihin valitsin erilaisia kuteita, joissa pääväreinä oli vaaleanpunainen tai sininen ja useassa oli lisäksi valkoista. Vaaleanpunainsen ja sinisen sävyt voisivat kuvata äitiä ja isää sekä heidän osallisuuttaan siskosten elämään. Suosikkini oli kukkakankaasta leikattu kude, jossa on sekä vaaleanpunaista että sinistä ja näin ollen symboloi siis molempia vanhempia.

Tein pari kokeilua kudontakehyksellä, jotta näin, miten värit sulautuvat toisiinsa. Päätin kutoa maton yhdellä sukkulalla, että raidoista tulisi mahdollisimman selkeitä. Ratkaisu helpotti myös kelimpujotusten kutomista. 

Runon pohjalta piirsin monenlaisia suunnitelmia yksinkertaisesta erittäin monimutkaisiin mattoihin. Eräs suunnitelma näytti todella hyvältä mustavalkoisena, mutta onneksi tajusin värittää sen, sillä värien kanssa se ei olisi toiminut ollenkaan. Sen jälkeen aloin värittää suunnitelmat heti alkuunsa.

Tässä piirros ratkaisusta, johon lopulta päädyin. Raitojen leveydeksi päätin 5 cm ja kelimpujotuksen aloitin aina 18 cm päästä reunasta.

Ja kutomissuunnitelma.

Kutoessani tajusin pari virhettä, mitä en tajunnut ottaa huomioon suunnitelmassa. Eli pari kudetta näytti kudottuna niin toistensa kaltaiselta, etteivät ne mielestäni toimineetkaan vierekkäin. Sen takia päätin vielä vaihtaa muutaman raidan järjestystä.

 

Tässä kelimpujotusta. Pujotus oli mielestäni helpompi tehdä niin päin, että valkoinen osuus aina kasvoi ja ruudullinen pieneni. 

Kutominen oli mielestäni mukavaa puuhaa ja matto tuntui edistyvän nopeasti, vaikka jotenkin kummasti aika aina vierähti hetkessä. Ymmärrän kyllä, miksi mattojen kutomista pidetään terapeuttisena, sillä opittuani tekniikan työskentely muuttui mukavan rutiininomaiseksi. Kutomisen parhaita puolia onkin mielestäni liike, johon voi purkaa kaikki tuntemukset, sekä heti nähtävä työn tulos. Mattoon on helppo kutoa muistoja käyttämällä kudemateriaalia, joka ei sovi välttämättä enää muuhun käyttöön. Esimerkiksi minä kudoin tähän mattoon parit verhot, jotka olivat aikoinaan lastenhuoneessamme. 

 

Maton päihin päätin jättää kalalangalla kudotun pätkän, sillä matto kaipasi mielestäni selvän lopetuksen. Viimeistelin hapsut kankurinsolmuilla ja fransusolmuilla, mitkä sopivat maton romanttiseen tunnelmaan.

Siistin maton pinnan leikkaamalla ylimääräiset kuteenpätkät pois. Harjasin maton pintaa hiukan, jolloin se muuttui pehmeämmäksi. Olisin voinut harjata enemmänkin mutta ajattelin, että se kuluu kätevästi käytössä lisää.

Mattoni kehityskohta on reunat. Ilmeisesti minulla oli taipumusta vetää kudetta kireämmälle värinvaihtokohdassa tai en siirtänyt pingotinta tarpeeksi usein, joten reuna hieman aaltoilee.

Olen tyytyväinen kutomaani mattoon, sillä en ole kutonut niitä aiemmin. Kehityskohtia on, mutta tylsäähän se olisi, jos ensimmäisestä tuli täydellinen aivan liian helposti. Maton suunnittelu- ja tekoprosessi oli samalla oppimisprosessi, jonka aikana tunsin kehittyväni kutojana ja käsityöläisenä paljon.

Oli mielenkiintoista, että valitsin lähtökohdaksi sisaruksista ja perheestä kertovan runon, sillä tämän työn merkityksellisyys syntyikin juuri perheenjäsenteni osallisuudesta prosessiin. Mummoni tykkäsi siis aikoinaan kutoa räsymattoja, mutta ei ole viime vuosina enää jaksanut. Minusta oli ihanaa oppia kutomaan, kun samalla mummoni ilahtui perinteen jatkuttua hypättyään yhden sukupolven välistä. Kesällä aionkin koota mummon vanhat kangaspuut ja toivon kovasti, että ne ovat kunnossa jotta pääsisin kuluttamaan loputkin vanhat verhot ja lakanat.

Lähteet:
Lundell, L. Windesjö, E. Suuri kudontakirja. Tammi. 2005.

Punonta

Punonnasta kävimme tunnilla pienen pintaraapaisun ja valmistimme pienet kokeilut, jossa ideoimme samalla tulevaa yhteisöllistä tapahtumaa. Minä kokeilin ristipunontaa. Punottu pinta ei oikein päässyt oikeuksiinsa, kun käytin materiaalina farkkukudetta, mutta opinpahan tekniikan. Kuvassa työn aloitus.

Yhteisöllinen tapahtuma "käsityö ja kotitalous kohtaavat maailman"

Järjestimme yhdessä kotitaloustieteen opiskelijoiden kanssa maahanmuuttajille tapahtuman, jossa käsityö ja kotitalous toimivat kohtaamisen välineinä. Suunnittelun jälkeen toiminnaksi valittiin mustikkakukon leipominen ja marjakorien punominen. Tapahtumasta opin paitsi kulttuurienvälistä kohtaamista myös hyvän mallin, miten integroida kotitalous ja käsityö.

Olen aikaisemmin työskennellyt jonkin verran maahanmuuttajalasten kanssa mutta maahanmuuttaja-aikuisten kohtaaminen oli minulle uutta, joten kokemus oli mielenkiintoinen. Tapahtuman alkupuolella jaoimme ryhmässämme opiskelijat ja maahanmuuttajat pareihin tutustuaksemme paremmin toisiimme ja minulle valikoitui sattumalta henkilö, joka oli ollut Suomessa lyhimmän ajan. Mielestäni tämä oli hyvä sattuma, sillä se tuki uuden oppimista kohtaamisesta kaikkein parhaiten. Pyrin puhumaan hitaasti ja selkeästi mutta samalla normaalisti, jotta tukisin parhaiten suomen kielen oppimista. Lisäksi käytin elekieltä ja jouduin usein miettimään, miten selitän jonkin sanan. Selitin esimerkiksi sanat lempiruoka, syödä ja valmistaa.

Kohtaamisen lisäksi opin maahanmuuttajien kulttuurista. Kukaan ei ollut punonut koreja palttinapunonnalla, mutta tekemisen lomassa tuli esiin niissä kulttuureissa käytettyjä muita punontatapoja. Esimerkiksi eräs nainen selitti, että he punovat makuualusia kasveista, joissa on isot lehdet.

Tapahtumassa keskeistä oli molemminpuolinen kultturien välinen oppiminen. Kotitalous- ja käsityötaitojen ohessa vaikutimme varmasti maahanmuuttajien käsitykseen suomalaisesta kulttuurista. Yhden tärkeän tiedonmurusen kerroin, kun joku harmitteli, että hänkin olisi halunnut käydä yliopiston. Minä kerroin, että kyllä aikuisenakin voi tulla opiskelemaan. Yllättävä tieto eräälle kotimaassaan englantia opettavalle oli myös se, että lähes kaikki suomalaiset opiskelevat ainakin jonkin verran englantia koulussa. Tietojen lisäksi olen todennäköisesti huomaamattanikin välittänyt suomalaisia toimintatapoja. Toiminnalla annoimme kuvaa suomalaisista nuorista ja yliopisto-opiskelijoista.

Peilattuani omaa interkulttuurista kompetenssiani Mattilan ja Hartikaisen artikkeliin voin ylpeänä todeta, että minulla on hyvät lähtökohdat kulttuurienväliseen kohtaamiseen ja oppimiseen. Olen aidosti kiinnostunut erilaisista ihmisistä ja kulttuureista, arvostan ja kunnioitan niitä. Pyrin olemaan avoin uudelle kuitenkin unohtamatta omaa kulttuurista taustaani. Mielestäni vahvuuteni maahanmuuttajien kohtaamisessa on taito olla oma itseni ja kyky kohdata ihmiset tasavertaisina arvokkaina yksilöinä.

Lähteet:
Mattila, P. Hartikainen, M. Interkulttuurinen kompetenssi. Teoksessa Koulu kohtaa maailman. s. 85-89. http://www.oph.fi/julkaisut/2011/koulu_kohtaa_maailman (luettu 20.4.2013)